| 
| 
| 
| 
| 
| 
| | | | | | 
Maakirjakartoiksi kutsutaan karttoja, joka täydensivät maakirjojen tietosisältöjä. Maakirjat olivat tiliasiakirjoja, joita Ruotsin valtakunnassa laadittiin jo keskiajalla. Niihin kerättiin tietoja maanomistajan, kuten kuninkaan, kirkon tai aatelismiehen, omistamien maiden tuotosta. Kuningas Kustaa Vaasa tehosti valtakuntansa hallintoa ja teki 1530-luvun lopulla maakirjoista (sekä niitä laativista voudeista ja kirjureista) verotulojensa keskeisimmän valvontatyökalun.
Satakunta vuotta myöhemmin, Ruotsin valtakunnassa ryhdyttiin piirtämään myös erillisiä maakirjakarttoja, koska kruunu tahtoi entisestään tehostaa luonnonvarojen hyödyntämistä ja lisätä maatalouteen perustuvia verotuloja. Suomessa maanmittaustoiminta käynnistyi vuonna 1633. Kirjallisten kuvausten ja tilitysten lisäksi vallanpitäjät halusivat myös karttoja, joka havainnollistivat, miten maata hyödynnettiin paikallisella tasolla. Maakirjakartta siis täydentää maakirjan verotietoja, muttei fyysisesti ole osa maakirjaa. Maakirjakarttoja piirsivät kruunun kouluttamat maanmittaajat, jotka kiersivät kylästä ja pitäjästä toiseen.
Maakirjakartat esittävät kyliä ja toisinaan yksittäisiä tiloja sekä niiden maaomistuksia. Kartat tuli laatia periaatteessa samojen ohjeiden mukaisesti, samoja symbolivärejä käyttäen ja samoja tietosisältöjä välittäen. Koska esivalta oli ensi sijassa kiinnostunut luonnonvaroista ja niiden hyödyntämisestä, maakirjakartat valottavat ainutlaatuisella tavalla sitä, missä määrin varhaismodernit maalaisyhteisöt kykenivät muokkaamaan ympäristöään ja miltä maalaismaisema suurin piirtein näytti vuosisatoja sitten. Lisäksi kartoista on mahdollista saada paljon muutakin arvokasta tietoa koskien mm. hallinnollisia rajoja, asutuksen laajuutta sekä kuvaamansa aikakauden tieverkostoa.
Varhaisin Toivolan kylää esittävä maakirjakartta on vuodelta 1705. Se kuuluu Maanmittaushallituksen karttakokoelmiin signumilla MHA H 21 5/10–11, ja alkuperäistä säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Kartan on piirtänyt Niklas Avander, jonka nimikirjoituksen näemme kartan vasemman laidan alalaidassa. Hän oli kotoisin Pohjois-Ruotsista ja opiskellut Turun Akatemiassakin. Avander laati karttoja eri puolilla eteläistä Suomea. Toivolaan hän saapui kymmenkunta vuotta maanmittarin tutkintonsa jälkeen. Isonvihan aikana hän joutui venäläisten vangiksi ja ilmeisesti jäi sille tielle.
Maakirjakartan merkinnät ovat ruotsiksi, koska ruotsia käytettiin Suomessakin hallinnon kirjakielenä pitkälle 1800-luvulle asti. Otsikko voidaan suomentaa näin:
Uudenmaan–Hämeen Läänissä Hollolan Ylisessä Kihlakunnassa ja Hollolan Pitäjässä muodostuu Toivolan kylä vanhastaan 7 tilasta, 18 äyristä ja 3 manttaalista, jotka määräyksen mukaisesti otettiin täällä olevien rakuuna[tilojen] ja jakamattomien tilojen verollepanoa varten. Vuonna 1705.
Otsikko toi siis esiin, että kyse oli verotusta varten laaditusta kartasta.
Karttaan piirretty kompassiruusuke kertoo, että kartassa pohjoinen sijaitsi modernin kartanpiirustusopin mukaisesti pohjoisessa. Mitta-asteikoksi ilmoitetaan kyynärä mittaviivan ja Scala Ulnarum -tekstin avulla.
Kartan vasemmassa alanurkassa näemme maakirjakarttoihin kuuluvan selitysosan, jonka käytettiin usein latinankielistä termiä notarum explanatio. Siinä kerrotaan seuraavaa:
Tällä Toivolan kylällä ei muutoin ole minkäänlaisia takamaita, vaan kaskimetsiä. Täällä lienee jokaista kahden tynnyrinalan maata kohden vain kymmenen kapallista [viljaa] vuosittain. Laidun on jonain vuonna sopiva: niukka kylän pohjoispuolella, mutta etelälaidalla juuri tarvetta vastaava. Täällä ei ole malmia, kalkkia, tervaa eikä tiilitehdasta, ei myöskään myllyä eikä myllynpaikkaa; vähän hirsimetsää talojen kunnossa pitämiseksi, mutta niini- eikä tuohimetsää ei ole eikä myöskään kalavesiä, vaan lehtimetsää riittävästi käden ulottuvilla siinä määrin kuin sitä hyödynnetään, ja täältä on 12 peninkulmaa heidän eniten käyttämäänsä kauppakaupunkiin Helsinkiin, 8 peninkulmaa Porvooseen ja 6 Hämeenlinnaan.
Niclas Avander
Selitysosaan kuuluvat myös oikean laidan tilastotiedot, joissa on eritelty kylän peltojen (Åkeren) ja niittyjen (Ängarna) tuotto tiloittain. Kartan kuvaamat maa-alueet on numeroitu, ja selitysosassa kerrotaan niistä verotuksellisia tietoja. Suomenkieliset tilannimet on kirjoitettu ruotsin kielen ääntämis- ja kirjoitusasuja mukaillen.
Kartan kuvaama asutus muodosti tiiviin ryhmäkylän, jonka ympärillä sijaitsivat kylän yhteiset metsät, niityt ja pellot, joita ei ollut jaettu saroiksi – sarkajako ei ennättänyt vakiintua syvällä sisämaassa. Toinen selkeä eroavaisuus nykyiseen tilanteeseen verrattuna oli avoimen pelto- ja niittymaan vähäisyys verrattuna myöhempään tilanteeseen. Pellot olivat kooltaan nykyistä pienempiä, ja maanviljelys perustui kaksivuoroviljelyyn, jossa suunnilleen puolet viljelymaista jätettiin vuodeksi kesannolle. Niityiltä korjattiin heinää karjalle, joka laidunsi metsissä. On tosin muistettava, että Hämeessäkin kaskettiin metsää ja metsästä haettiin luonnollisesti rakennus- ja polttopuuta, joten näkymät ovat voineet olla avarammat kuin kartta antaa ymmärtää.
Metsien kerrotaan olleen enimmäkseen mänty- ja koivumetsää. Kylän länsipuolella, peltojen ja niittyjen välissä, oli karttaselostuksen mukaan kivistä alankoa, joka oli jäänyt raivaamatta.
Karttaan on merkitty Toivolan kylän hallinnolliset rajat rajanaapureineen ja rajapyykkeineen. Pohjoisraja noudatti Ylisen Viipurintien linjausta, joka muodosti rajan Kastarin kylää vastaan. Lännessä rajanaapureita olivat Tenhiälä ja Huljala, etelässä Maavehmas ja Voisti, idässä Sairakkala. Kylän rajat pyrittiin selvästi määrittelemään sellaisten kiintopisteiden avulla, että kylä saisi mahdollisimman suoraan kulkevat ja selkeät rajat naapurikylien omistuksiin nähden.
Kartan rajapyykeistä useimmat ovat sellaisia, jotka mainitaan myös rajankäyntiasiakirjoissa 1400-luvulta alkaen. Luoteisnurkassa sijaitsi Haisevansilta, jota pitkin maantietä matkaava pääsi puron ylitse. Puro, jota kutsuttiin myös Haisevanojaksi, muodosti pätkän Tenhiälän kylän vastaista rajaa sillalta Ojanhaaraan, jossa Toivolan eteläisiltä niityiltä alkunsa saava oja kohtasi puron.
Ojanhaarasta raja kulki suorana linjana viistosti lounaaseen korkealle harjulle ja Sulenkomäelle, jossa seisoi ”Sulando mändy”. Tähän suureen sittemmin kaadettuun puuhun oli hakattu pilkkoja rajapyykin merkiksi. Viereen oli kasattu vielä pieni kiviröykkiö. Sulenkomäellä kohtasivat siis Toivolan, Tenhiälän ja Huljalan rajat. Maakirjakartasta puuttuvat korkeuskäyrät, joskin kartanpiirtäjä on yrittänyt välittää maanpinnan kohoumia muutamalla mäkisymbolilla, joita näkee siellä täällä kartassa, myös Sulenkomännyn ilmaiseman rajapyykin ympärillä. Kartan keskivaiheilla, molemmin puolin kompassiruusua kerrotaan, että alueella oli ”enimmäkseen hyödyttömiä hiekkamäkiä”.
Toivolan ja Huljalan välinen raja jatkui täältä harjua pitkin viistosti kaakkoon. Maakirjakartta kuitenkin kuvaa rajan kulun liian jyrkkänä kohti etelää – todellisuudessa rajalinja Sulenkomännyltä seuraavalle rajapisteelle kulki itään loivemmassa kulmassa. Ilmeisesti vaikeakulkuinen maasto saattoi ajoittaa harhauttaa maanmittaajan. Harjun länsireunan vieressä, siis Toivolan puolella, sijaitsi pieni Virojärvi, joka kuitenkin oli maakirjakartan mukaan jo soistumassa. Nykyisin sen paikalla onkin suo.
Toivolan, Huljalan ja Maavehmaan rajat kohtasivat Koverokivellä. Nykyisinkin paikka on kolmen kunnan eli Hollolan, Hämeenkosken ja Kärkölän rajapyykki. Paikkaa kutsuttiin myös Koveronkiviksi. Nimi viittaa siirtolohkareisiin, jotka sijaitsevat edelleenkin koveromaisessa rinteensyrjässä. Suurin osa lohkareista sijaitsee Huljalan mailla. Karttaan merkitty yksiköllinen ”Kåfwero kiwi” viittaakin ainoaan Toivolan puolella sijaitsevaan kiveen. Karttamerkintöjen mukaan sen päälle oli kasattu irtokiviä.
Raja jatkui harjumuodostelmaa seuraten itää kohti kulkien vain lievästi viistosti kaakkoon. Seuraava rajapyykki oli Maantiennotko, sananmukaisesti syvä notko Kärkölästä Sairakkaalaan johtavan tien kohdalla.
Toivolan eteläisin kohta sijaitsi Harjumäenpäällä eli paikassa, jossa sen ja Maavehmaan ja Voistion omistukset kohtasivat. Karttamerkintöjen mukaan siellä ei kuitenkaan ollut vuonna 1705 tarkkaa rajamerkkiä.
Harjumäenpäältä Toivolan raja nousi viistosti koilliseen. Seuraava pyykki oli Karjalaitumella sijaitseva kaksi kyynärää korkea irtokivi.
Toivolan, Voistion, Sairakkalan ja Tennilän yhteinen rajapiste oli Pyörinorko. Sinne sijaitsi Tennilän kylään vievän tien vieressä. Rajapyykiksi oli kasattu kiviä. Monelle nykysuomalaiselle outo orko-sana tarkoitti paikkaa, jossa oli kahden supan välinen kannas.
Pyörinorkosta Toivolan itäraja kulki kohti pohjoista, tosin hivenen luoteeseen taipuen, aina Yliselle Viipurintielle asti. Sairakkalan naapurikylää vasten tarvittiin useita rajapyykkejä. Niistä ensimmäinen pohjoiseen kuljettaessa oli Pyörinnoro, kartan kuvauksen mukaan ”pieni tasainen ruohoa kasvava paikka”.
Myös täällä idässä maakirjakartta antaa rajan kulusta liian suoraviivaisen kuvan; todellisuudessa rajapyykkien väliin muodostui enemmän käänteitä matkalla kohti pohjoista. Täälläkin metsäiset harjut ovat siis haitanneet hallinnollisten rajojen hahmottamista maisemasta. Seuraava rajapyykki oli Tulikivi. Nimeä on yritetty selittää monin tavoin: alueen punaruskealla maaperällä tai kiuaskivien keräilypaikalla. Tulikivi oli kartan maanmittaustermistöä mukailevan selostuksen mukaan ”alaskiinnitetty johtokivi kahden suuren kiintokiven välissä”.
Rajamänty sijaitsi Toivolan ja Sairakkalan kylien rajalla Sairakkalaan johtavan tien vieressä. Siihen oli veistetty pilkkoja. Koska tietä kutsuttiin Matkotieksi, männyllä oli myös nimi Matkotienmänty.
Aidanjatko oli paikka, jossa Toivolan ja Sairakkalan kylistä metsään ulottuvat aitaukset kohtasivat.
Vähän pohjoisempana rajaviiva on piirretty siten, että Sairakkalan niittyjen länsipää jäi Toivolan puolelle.
Toivolan koilliskulma sijaitsi maantiellä Likalammin sillalla eli Likemensillalla. Sillan nimellä oli myös muita kirjoitusasuja. Kuten kartan merkinnöissä kerrotaan, kyseessä oli itse asiassa kaksi likeistä siltaa peräkkäin.
Kartta ja sen merkinnät kertovat kylän asutuksen ja tilojen rajojen koon kylämäellä samoin kuin maankäytön päälinjat kylämäen ympäristössä. 1700-luvun alun Toivola sijaitsi pienemmällä ja tiiviimmin rakennetulla alueella kuin nykyään: kyse oli kylämäestä, jonka nykyisin kattaa ainoa mäellä sijaitseva talo eli Mäkelä pihapiireineen, mutta 1700-luvun alussa alueelle mahtui kuusi tilaa pihapiireineen. Otsikon maininta seitsemästä tilasta kertoo, että yksi aiemmin asutuista tiloista oli autioitunut. 1600-luvun lopulla oli koettu suuret kuolovuodet, joka on voinut olla yksi syy autioitumiseen. Mielenkiintoinen kartan tulkitsemiseen liittyvä lähdekriittinen kysymys on, missä määrin autioituminen oli todellista – autio- eli öde-termi saattoi nimittäin tarkoittaa vain veronmaksukykynsä menettänyttä tilaa eikä välttämättä asumatonta tilaa – ja missä määrin kameraalinen autioituminen näkyi maakirjakartoissa.
Maakirjakartta kertoo myös kylän yhteisestä kaalitarhasta (kartassa kirjain K) ja humalistoista (kartassa tontit numero 6, 9, 18 ja 18) – jo keskiaikainen lainsäädäntö määräsi, että talonpoikien tuli kasvattaa humalaa oluen laadun parantamiseksi. Kruunu ei ajatellut vain talonpoikien omaa parasta, vaan tulee muistaa, että veroja voitiin maksaa myös oluessa. Kaikilla taloilla ei humalatarhoja kuitenkaan ollut.
Kylän tiloilla oli suomenkieliset nimet. Kartta sisältääkin paljon suomenkielisiä erisnimiä, joskin ruotsalaistetussa muodossa. Tilojen nimet on kerrottu kartan oikeassa laidassa Åkeren- ja Ängarna-otsikkojen alla. Ensin mainitussa sarakkeessa luetellaan myös tilojen pihapiirien tonttinumerot. Kylän tilat olivat Sylkkylä (kartassa tontti numero 1), Perhe (16), Mäkelä (13), Rekola (10), Suloisela eli Suluksela (7) ja Knuutila (4).
Myös isäntien nimet on lueteltu Åkeren- ja Ängarna-otsikkojen alla tiloja koskevien tietojen esittämisen yhteydessä. Vanhoissa maakirjoissa ja muissakin verotusasiakirjoissa mainitut isännät eivät välttämättä aina enää olleet elossa tai ainakaan talojen isäntiä, vaan isäntien nimet saattoivat kivettyä ja toimia veroluetteloissa ikään kuin tilojen osoitteina tai niminä. Asiantila tulee havainnollisesti esiin Suomen Asutuksen Yleisluettelosta, johon näitä tietoja on kerätty: aika ajoin yhdellä ja samalla talolla mainitaan ainakin kaksi samanaikaista isäntää. Joskus kyse voikin olla esimerkiksi kahden veljeksen tai yhtiömiehen yhteisisännyydestä, mutta usein asiaa selittää juuri verotusluetteloihin merkittyjen nimitietojen epäajantasaisuus. Käytäntö tulee hyvin esiin Åkeren-palstan merkinnöissä, joissa mainitaan kunkin tilan yhteydessä aina kaksi isäntää. Ensimmäinen on maakirjoihin merkitty nimi, jonka avulla tila voitiin paikallistaa maakirjasta, kun taas jälkimmäinen oli vuonna 1705 todellisuudessa tilaa isännöineen miehen nimi. Sulukselassa eli Suloiselassa maakirjatieto pitikin paikkansa. Ängarna-palstaan on merkitty vain todenmukaiset nimet.
Isäntien nimet olivat seuraavat:
| Tilan nimi ja tontin numero | Maakirjaan merkitty isäntä | Todellinen isäntä |
|---|---|---|
| Perhe (16) | Erik Mårtensson | Zachris Hindersson |
| Mäkelä (13) | Klemet Jakobsson | Johan Söfringsson |
| Knuutila (4) | Knut Grelsson | verokirjuri Gabriel Bucht |
| Sylkkylä (1) | Knut Grelsson | Johan Hindersson |
| Suloisela eli Suluksela (7) | Sigfred Johansson | Sigfred Johansson |
| Rekola eli Suloisela eli Suluksela (10) | Sigfred Johansson | Michel Söfringsson |
Maakirjakartta kertoo siis dynaamisesta kylästä: tilojen määrä oli laskenut, mutta vuoden 1705 tilanne heijasteli niiden jakautumista ja määrän kasvua. Sigfred Johanssonin isännöimä Suluksela eli Suloisela oli vastikään jakautunut kahtia, kun siitä oli lohkottu Rekola. Samoin Knut Grelsson oli aikoinaan isännöinyt kokonaisuutta, joka nyt oli merkitty itsenäisiksi Knuutilan ja Sylkkylän tiloiksi omine isäntineen. Verokirjuri Gabriel Bucht oli tulokas, joka päättänyt asettua asumaan Toivolaan. Rekolan ja Mäkelän isännillä on sama patronyymi Söfringsson ja Perheen ja Sylkkylän isännillä on samaten yhteinen patronyymi Hindersson, joten kyseessä saattoi olla kaksi veljesparia.
Maakirjoissa mainittujen isäntätietojen ja mahdollisten sukulaisuussuhteiden varmentamista haittaa se, että varhaisimmat säilyneet Hollolan seurakunnan kirkonkirjat ovat peräisin vasta isonvihan jälkeiseltä ajalta. Mallin tietoruutuihin on merkitty kaikki Suomen asutuksen yleisluettelon ja sen taustalähteiden tuntemat isäntätiedot. Todennäköisimmät isännät vuonna 1705 olivat kuitenkin ne miehet, joiden nimet on lueteltu yllä oikeanpuoleisessa sarakkeessa.
Toivolaa ympäröivä tieverkosto erottuu selvästi tässä niin kutsutussa rekognosointikartassa, joka laadittiin Ruotsin valtakunnan sotilaallisia tarkoituksia varten 1700-luvun lopulla. Ruotsin sota-arkisto, Tukholma, Finska rekognosceringsverket A XVIII nr. 9 ad 10.Samoin alueen tie- ja polkuverkosto tulee havainnollisesti kartasta esiin. Ylälaidassa kulkee länsi–itä-suunnassa maantie, joka oli olemassa viimeistään keskiajalla. Kyseessä oli yksi tuon ajan tärkeimmistä valtaväylistä eli Ylinen Viipurintie, joka yhdisti Hämeen ja Viipurin linnat. Nykyinen valtatie 12 kulkee kylän mailla hieman etelämpänä. Kartan ilmentämä paikallinen tiestö kertoo, että Toivolaan ei ollut pakko poiketa, ellei sinne ollut asiaa – valtaväylät eivät kulkeneet kylän asutuksen kautta, vaan vierestä. Toivolan asukkaiden yhteydet lähiseuduille samoin kuin suurempiin keskuksiin olivat kuitenkin tuon ajan oloissa hyvät. Yllä jo nähtiin, että selitysosassa kerrottiin myös, montako peninkulmaa Toivolasta oli Hämeenlinnaan, Helsinkiin ja Porvooseen.
Kylän pellot eli viljavainiot sijaitsivat kylämäen ympärillä, joskaan idässä tai kaakossa niitä ei juuri ollut. Niityt eli heinäpellot ulottuivat kauemmaksi, ja niillä oli omat nimensä, jotka on merkitty Ängarna-palstaan. Niittyjen väliin kylämäen länsipuolelle jäi kivinen ja alava metsämaa, jota ei osattu vielä tuon ajan tekniikoilla raivata pysyviksi pelloiksi. Pohjoisten niittyjen keskellä nähdään pari pienempää metsäistä ja kivistä saareketta. Läntisillä niityillä nähdään pohjoista kohti virtaava pitkä kiemurteleva pelto-oja.
Peltoja ja niittyjä koskevat tiedot on kerätty sarakkeisiin. Pelloista ilmoitetaan maa-alueiden pinta-ala ”puhtaana neliölukuna” (Reena Qvadrat tahl[e]t). Kunkin talon kohdalla osuudet pelloista jakautuvat kylvettyyn maahan (i säde) ja kesannoksi jätettyyn maahan (i träde). Samoin on annettu tietoja peltotilkkujen jakautumisesta savimaahan ja hiekansekaiseen savimaahan. Toivolan pelloilla ei nähtävästi noudatettu sarkajakoa, joka ei ollutkaan kovin yleinen kaukana sisämaassa. Lisäksi taloilla oli osuutensa uudisraiviosta, jota voitiin käyttää yhtä hyvin peltona kuin laitumena. Tällaista maata nähdään kartassa sekä kylän pohjoispuolella metsän keskelle raivattuna että kylän ja sen eteläpuolisen niityn eteläpuolella.
Sarakkeissa ilmoitetaan eri maatyyppien tuotto tynnyreinä ja kappoina. Isoimmat ja tuottavimmat tilat olivat kylämäen tuolloin vanhin tila Perhe samoin kuin verokirjuri Gabriel Buchtin omistukseen siirtynyt Knuutila; taloja koskevien lukujen valossa ne olivat keskenään tasaväkiset. Omistuksiltaan ja satoluvuiltaan pienimmät ja keskenään tasaväkiset tilat olivat Mäkelä ja Sylkkylä.
Kolmella tilalla on humalatarha eli humalisto (humbegård), jollainen piti olla keskiajalta juontuvan lain mukaan kaikilla talonpoikaistiloilla. Humalaa tarvittiin oluenpanemiseen tai oikeammin sen maustamiseen ja säilyttämiseen. Kylän vanhimmalla asuttuna säilyneellä talolla eli Perheellä oli kaksikin humalatarhaa. Kaikilla taloilla oli myös kylän pohjoispuolella viljavainioiden laidassa yhteinen kaalitarha (Kålgården), joka on merkitty karttaan K-kirjaimella.
Niittyjen tuotot on ilmoitettu käyttäen vanhaa heinämittaa parmasta. Niittyomistusten voimasuhteet vastasivat muiden maaomistusten voimasuhteita.
Toivolan maakirjakartta vuodelta 1723. Kartassa pohjoinen vasemmalla.Seuraava Toivolaa esittävä kartta on vuonna 1723 – siis pian ison vihan jälkeen – laadittu maakirjakartta MHA H 21 5/12–13, jonka on piirtänyt Adam Giöker. Tiloja oli kartan mukaan edelleen kuusi. Peltojen muodoissa oli tapahtunut pieniä muutoksia. Vertailu vuosien 1705 ja 1723 karttojen välillä osoittaa myös, miten humalistojen määrä kasvoi yhdellä ja kylämäen itälaidalle raivatun pellosta oli lohkottu kullekin talolle oma vihannesmaasarkansa. Yhteinen kaalimaa kylän pohjoislaidalla ei siis enää riittänyt.
Toivolaa koskeva isojakokartta on peräisin vuodelta 1787. Vertaamalla sitä aikaisempiin maakirjakarttoihin voidaan todeta, että kylän etelään johtava tieyhteys siirtyi 1700-luvun kuluessa Mäkelän talon länsipuolelta itäpuolelle.
Maakirjakartat kuvasivat todennäköisesti alkuperäistä, ehkä jo rautakaudella syntynyttä kulkureittiä, sillä tie on piirretty kylämäeltä alas etelään suojaisan ja lämpimän poukaman kautta. Voimme olettaa, että Toivolan rautakautinen ja keskiaikainen asutus sijaitsivat enimmäkseen juuri tuon poukaman alueella. Alueelta on löydetty myös tummaa tulikukkaa, mitä pidetään yleisesti vanhan asuinpaikan ilmaisijana. Asutuksen kasvaessa väki on mieluummin muuttanut ylös mäelle kuin laajentanut pihapiirejään kovalla vaivalla raivatuille pelloille, joista toimeentulo oli riippuvainen.
Emme voi tyhjentävästi selittää, miksi tuo suojaisa ja aurinkoisilla säillä valoisa ja lämmin poukama oli aikoinaan hylätty kokonaan. Asiaan saattoi vaikuttaa niin ryhmäkylässä vallinnut tiukka yhteisöllisyys kuin sattumakin talojen ajoittaisten autioitumisten takia. Myös mahdollisilla asukkaiden ajoittaisilla keskinäisillä ristiriidoilla on voinut olla merkitystä asiassa. Parhaillaan (tilanne vuonna 2010) etelärinteellä ja sen edustalla suoritetaan arkeologisia kartoituksia ja lähitulevaisuudessa toivottavasti myös kaivauksia sen määrittämiseksi, sijaitsiko varhaisin Toivola todella tuolla alueella.
Tieyhteyden siirtymiseen idemmäksi ei välttämättä liittynyt suurta dramatiikkaa. Mäkelän ja Rekolan-Suloiselan tilojen välissä kulki varmasti jo vanhastaan ainakin polku metsään; ehkä juuri täältä kuljettiin lähteelle. Ehkä Suloiselan tilan jakautuminen ja käyttäjien lisääntyminen ikään kuin mukavuussyistä siirsivät kulkureitin yhden tilan länsipuolelta kahden tilan väliin kyläraitin suoremmaksi jatkoksi.
